Muutin rauhalliseen lähiöön aloittaakseni alusta – mutta naapurin tervetulopiirakan sisältä löytynyt lappu paljasti, että menneisyys oli jo löytänyt minut
Kun muuttoauto viimein ajoi pois ja katu hiljeni, jäin seisomaan ajotien päähän ja vedin syvään henkeä. Viisikymmentäkahdeksan. Eronnut. Uusi alku. Taas kerran.
Tällä kertaa lupasin itselleni, etten toistaisi samoja virheitä.
Katseeni siirtyi taloni ja naapurin väliin jäävään kapeaan pysäköintikaistaleeseen. Välittäjä oli vakuuttanut, että se kuului minulle. Ajoin auton eteenpäin, suoristin ratin ja pysäköin siihen.
– Päivää! kuului iloinen ääni.
Käännyin. Aidan vieressä seisoi nainen sitruunankeltaisissa balettikengissä, kastelukannu kädessään. Hän näytti siltä, ettei astuisi puutarhaan ilman huulikiiltoa.
– Uusi naapuri? hän kysyi hymyillen.
– Syyllinen, vastasin. – Alicia.
? JOCELYN – HÄN SANOI ASTUEN LÄHEMMÄS.
– Jocelyn, hän esittäytyi ja tuli lähemmäs. – Tervetuloa alueelle. Tulet rakastamaan tätä paikkaa.
– Toivon niin. Tarvitsen uuden alun.
– Valitsit täydellisen paikan. Lauantaisin brunssi yhdessä, kaikki auttavat toisiaan. Todella… harmonista.
Hymyilin kohteliaasti.
Hänen katseensa liukui autooni.
– Ai! Näen, että pysäköit siihen.
– Niin. Se on lähellä ovea.
– Tietysti… mutta tiedäthän, minä olen pysäköinyt siihen vuosia.
? MINULLE SANOTTIIN, ETTÄ SE KUULUU TALOLLANI.
– Minulle sanottiin, että se kuuluu talolleni.
– Olen aina käyttänyt sitä, ostosten kanssa on helpompaa.
– Mutta sinulla on oma ajotie.
– On, mutta aurinko osuu siihen eri tavalla. Nahkaistuimet eivät halkeile.
– Ehkä on aika sijoittaa parempaan nahkaan, vastasin rauhallisesti.
Ilma kiristyi hetkeksi, sitten hän nauroi.
– Olet hauska. Pidän siitä. Tietenkin se on sinun paikkasi. Tuon huomenna pienen tupaantuliaislahjan. Se on tapana täällä.
Kun hän kääntyi pois, hänen hymynsä ei horjunut. Minun omani katosi.
JOKIN VANHA VAISTO HERÄSI SISÄLLÄNI.
Jokin vanha vaisto kuiskasi, että rajat on vedettävä heti.
Seuraavana aamuna heräsin aikaisin. Kahvia, laatikoita, hiljaisuutta. Juuri tällaisista aamuista olin haaveillut eron katkerina kuukausina.
Sitten ovikello soi.
Jocelyn seisoi ovella vaaleanpunaisessa mekossa, käsissään ristikkokannella peitetty piirakka. Kanelin ja kurpitsan tuoksu leijui ilmassa.
– Huomenta, naapuri! Lupasin oikean tervetulotoivotuksen.
– Tämä on todella ystävällistä.
– Vieraanvaraisuus otetaan täällä vakavasti. Leikkaa se vielä lämpimänä. Siinä on jotain erityistä.
– Erityistä?
– Pieni viesti uudelta ystävältäsi.
Hän lähti. Suljin oven ja jäin katsomaan piirakkaa. Sana ”erityinen” kaikui oudosti mielessäni.
Tartuin veitseen ja viilsin kullanruskeaan kuoreen. Terä osui johonkin kovaan.
Paperiin.
Vedettyäni sen esiin huomasin, että se oli huolellisesti muoviin kääritty.
Avasin sen.
Yksi ainoa sana.
Yksi nimi.
Kahvimuki lipesi kädestäni ja särkyi lattialle.
Kukaan ei voinut tietää.
Uusi kaupunki. Uusi numero. Ei sosiaalista mediaa. En ollut kertonut kenellekään.
Miten…?
Ryntäsin ulos.
– Jocelyn!
Hän seisoi kukkapenkin ääressä, kuin vain ihaillen hortensioitaan.
? AI, SIINÄ OLET! IHAIILIN JUURI NIIDEN KAUNEUTTA.
– Ai, siinä olet! Katselin juuri, miten kauniita ne ovat.
– Lopeta tuo näytelmä! Mistä sait tuon nimen?
– Näen, että löysit yllätyksen. Toivoin niin.
– Mistä?
– On yllättävää, kuinka paljon voi oppia, kun tarkkailee. Ja minä tarkkailen aina, Alicia.
Jäinen aalto kulki lävitseni.
– Ja siitä pysäköintipaikasta… se olisi minulle kätevämpi. Meille molemmille parempi.
– Entä jos sanon ei?
? IHMISTEN TAPANA ON PUHUA.
– Ihmiset puhuvat. Myös menneisyydestä. Osoitteista esimerkiksi.
Jalkani tuntuivat juurtuvan maahan.
– Huomisesta lähtien pysäköin siihen, hän sanoi iloisesti. – Tervetuloa naapurustoon.
Olin muuttanut paetakseni yhtä ainoaa ihmistä.
Ja nyt menneisyys seisoi verannallani.
Seuraavien kahden viikon aikana Jocelynin pyynnöt lisääntyivät.
Ensin pysäköintipaikka.
Sitten:
? ALICIA, VOISITKO MAALATA AIDAN?
– Alicia, voisitko maalata aidan? Ranteeni on niin herkkä.
Tein sen.
– Lauantaina pieni kokoontuminen ystävättärilleni. Auttaisitko tarjoilemaan pihallasi?
Seisoin lauantai-iltana tarjottimet käsissäni, kun pellavamekkoiset naiset nauroivat cocktaileilleen.
– Alicia, lisää lautasliinoja!
– Lisää jäitä!
– Joku kaatoi juoman, pyyhi se!
Jocelyn säteili huomion keskipisteenä.
? REHELLISESTI – HÄN SANOI ÄÄNEKKÄÄSTI – EN TIEDÄ, MITEN PÄRJÄSIN ILMAN ALICIAA.
– Rehellisesti, en tiedä, miten pärjäsin ilman Aliciaa. Hän tekee aina mitä pyydän, eikö niin, rakas?
– Meillä kaikilla on roolimme, vastasin kevyesti, vaikka käteni vapisi.
Keittiöstä kuulin heidän naurunsa.
– Olisipa minullakin oma pikku palvelija, Jocelynin ääni kantautui. – Nyt ei tarvitse huolehtia mistään.
Jokin vanha viha syttyi.
Riitti.
Hiivin hänen taloonsa.
Takaovi oli auki.
LAATIKOT. POSTI. PAPERIT.
Laatikot. Posti. Paperit.
Olohuoneessa pieni tammipöytä.
Kolmannessa laatikossa nauhalla sidottu kirjenippu.
Päällimmäisenä postikortti.
Käsiala oli tuttu.
”Luuletko, että voit kadota? Et voi. Löydän sinut, Alicia. Aina löydän. Rakkaudella, Robert.”
Olin kerran repinyt tämän kortin kahtia.
Ja nyt se oli tässä.
Istuin alas.
Jocelyn ei tiennyt mitään. Kortti oli todennäköisesti pudonnut laatikosta muutossa, ja hän oli käyttänyt sitä aseena.
Hän arvaili.
Viikkoja rintaani puristanut pelko alkoi sulaa.
Sen tilalle tuli kylmä päättäväisyys.
Laitoin kaiken takaisin täsmälleen kuten olin löytänyt.
Pöydällä oli pieni hopeinen avain, jossa oli hänen monogramminsa.
Hymyilin.
Viisi minuuttia myöhemmin hänen autonsa seisoi seuraavalla kadulla hortensioiden takana.
Palatessani puutarhaan sanoin:
– Naiset! Juhlat ovat ohi.
Nauru vaimeni.
– Anteeksi? Jocelyn kysyi.
– Kerro heille totuus. Että yritit kiristää minua palasella menneisyyttäni, tietämättä mitä se todella merkitsee.
Puutarha hiljeni.
– Haluatteko tietää totuuden? käännyin muiden puoleen. – Se nimi piirakassa kuuluu entiselle aviomiehelleni. Viisitoista vuotta helvettiä. Lähestymiskiellonkin jälkeen hän uhkaa minua. Jos hän tietäisi missä olen, hän tulisi tänne.
Joku haukkoi henkeään.
– Muutin tänne aloittaakseni alusta. Ettei minun tarvitsisi jatkuvasti katsoa taakseni. Haluan lapsen. Rauhaa. Hiljaisia aamuja. Turvallisen kodin.
Naiset katsoivat Jocelynia.
– Tämä ei ole oikein, sanoi yksi.
– Tämä on julmaa, kuiskasi toinen.
Yksi kerrallaan he lähtivät.
– Olen pahoillani, joku kosketti käsivarttani.
Jocelyn jäi yksin.
– Minä… en tiennyt, hän sopersi.
Mutta kukaan ei enää kuunnellut.
Astuin sisään ja suljin oven.
Hiljaisuus tuntui erilaiselta nyt.
Vihdoin se oli minun.
